Olavi Paavolainen
Synkkä yksinpuhelu
[…]
Dardanellit — eräät Euroopan
tulenarimmista ruutitynnyreistä — sivuutamme lähellä keskiyötä. Salmen rannat
liukuvat ohi kylmän kuutamousvan halki kumottavina varjoina. Läpikulun aikana
ei ketään päästetä laivan keulaan; myös yläkannet suljetaan matkustajilta. Seison
pimeässä hytissäni pyöreästä ikkunaluukusta tuijottaen. Tällaisenako yönä
Xerxes rakensi siltansa tai Byron ui yli Hellespontoon, kun sumu tulvii salmen
kautta Egeanmereltä päin ja kuu purjehtii aavemaisessa valousvassa?
Yö Egeanmerellä. Valvon myöhäiseen
oudon jännittyneenä tyhjässä salongissa. Mikä tympeä inho valtaakaan taas
mieleni selaillessani porvarillisen maailman kuvalehtiä, vieläpä sellaisia puolivirallisiakin
kuin »L’Illustration» tai »Illustrated
London News». Totisesti juuri kuvalehdet ovat meidän aikamme sillisalaattikulttuurin parhaat heijastajat. Mitä
ajatuksetonta ja infantiilia sekasotkua tarjoaakaan jokin sellainen uuden
tyylin kuvalehti kuin ranskalainen »Match». Jo kirjoitusten otsakkeet ovat
kuvaavia; »Viisikymmentä vuotta Eiffel-tornia» — »Carole Lombard ja William
Powell» — »Kaunis vain häntävarten» — »40 kuolematonta
= 2935 vuotta» (tarkoittaa Ranskan Akatemiaa) — »Spitaalitautisten parantola» —
»He olivat köyhiä — nyt rikkaita» (Auteil’n kilpa-ajot, päävoittoina 3 500
000 frangia). Ja paras lopuksi, kun kyseessä on ranskalainen lehti: Les Pages d’Hitler — Hitlerin paašit — jotka
ovat »taas saaneet edustaa grâce, finesse et beauté».
Kulttuurin, vakoilun ja sodanuhkan sillisalaattia…
Totisesti olen jälleen vanhassa tutussa Euroopassa. On 25. päivä
elokuuta 1939.
Kreikkalainen
aamu
Herään joskus viiden maissa ja lähden
pyjamassani kannelle. Yöusvat alkavat juuri haihtua; sekä kansi että kaiteet
kiiltävät vielä niiden kosteutta. Aamutuuli on juuri herännyt ja alkaa raikkaana,
miltei kylmänä pyyhkiä sumua harmailta ja violeteilta aalloilta. Eilisillan
sekavat ja tympeät elämykset yhä vielä aivoissani tuijotan varhaiselle merelle
kun oikealla välähtää henkeä salpaava näky:
Meren yllä kieppuvien sumuverhojen
keskeltä on noussut näkyviin korkea, alaston kallioluoto, jonka huippua kruunaa
vielä näkymättömissä olevan auringon on ensimmäisten säteiden kullanväriseksi
hehkuttama temppelinraunio. Ensimmäinen välähdys Kreikasta. Mutta mikä
lavastus! Maisema, jossa ei vielä kasva mitään, jossa on
vain kylmää sumua huokuva alkuvesi ja jossa aurinkokin, elämän
antaja, vasta on syntymässä… Vielä ei elä mikään muu kuin jumaluus ja
jumaluuden myytti kullanvärisessä temppelikehdossaan korkealla usvien
yläpuolella, syntyvän auringon ensimmäisissä neitseellisissä säteissä. Ja
temppeli piirtyy taivasta vasten, joka on tulen ja laavan ja savun värinen kuin
jumaluuden esiinpuhkeamista edeltäneen kosmillisen mullistuksen jälkeen.
Näky katoaa melkein yhtä nopeasti
kuin se syntyikin. Jälleen kietovat usvat kosteutta kiiltävän laivan keulasta
perään saakka. Mutta tuona nopeasti kadonneena hetkenä opin ymmärtämään
kreikkalaisuuden mysteerin.
Pireuksessa on minua vastassa Suomen
konsuli Eugenidesin sihteeri Gröndahl, hiljaisen ystävällinen herra, joka heti
moittii minua ajattelemattomasta tulostani. Eurooppalaisen sodan uhka, hän
väittää, on siksi ilmeinen. Selitän kuitenkin, että minulla on jo Istanbulissa
lunastettu lippu Marseille’hin 30.8. lähtevään ranskalaiseen »Théophile
Gautier» -laivaan. Ateenaan olen sitä paitsi saanut jonkin verran rahaa.
Kreikka on kuitenkin yhtä kallis maa kuin Turkki on halpa, joten se ei kauan riitä.
Siristelen silmiäni jo Pireuksessa.
Miten on mahdollista, että auringon säihky on täällä niin häikäisevä? Pystysuoraan
keskitaivaalta lankeava valo on sokaista silmät. En edes matkalla Etelä-Amerikkaan
päiväntasaajaa ylittäessäni kokenut tällaista häikäisyä. Oleskeluni
klassillisella maaperällä alkaa varsin proosallisesti käynnillä tummia
aurinkolaseja myyvässä kaupassa.
Mutta sokaisevan pystysuora valo
tuntuu niidenkin läpi. Tämä valo on jo täysin »afrikkalaista» — hiekkaerämaiden
ja paljaiden kallioiden valoa. Keskipäivällä lankeaa kulkijasta kadulle vain
vähäinen varjo, Ihmeellisimmältä näyttää tämä pystysuora valo ja sen lävistämä
ilma vuorien takana. Miten etäisyys täällä kasvaa ja syvenee! Valoudun keskeltä erottuvat kaukaisimpienkin vuorien
sinertävät ääriviivat terävinä, kuin piirtimellä vedettyinä. Ja niiden takana,
sen näkee, on taas ilmaa ja valoa…Vain tällainen aurinko on voinut synnyttää
kreikkalaisen taiteen, sekä temppelien pylväistöt että kuvapatsaiden alastomuuden, puhdasviivaisuuden ja kolmiulottuvaisuuden.
Koko maisema ja valo ja vuorien ääriviivat ovat alastomuutta.
Gröndahlin
vakavuus on kuitenkin
saanut mietteliääksi. Matkani kevytmielisyys alkaa minulle selvitä. Beverley Nicholsin
lupaama efekti lunasti tosin kaikki odotukset. Mutta jouduinpa maksamaan siitä
myös raskaan hinnan.
Akropoliin
kuutamo
Yksikään temppeli ei ole valkea.
Kaukana siitä. Ne ovat kuin vaaleata meripihkaa tai kypsintä hunajaa. Niihin
sointuu hyvin modernin Ateenan rakennusten kellanpunainen, keltainen tai
vaaleanpunainen väri. Kun kaupunkia auringon laskiessa katselee Lykabettokselta,
näyttää se kokonaisuudessaan olevan rakennettu
meri-ilman kultaiseksi patinoimasta marmorista. Auringonlasku näyttää hehkuvan
Akropoliin pylväiden läpi… Pylväät hehkuvat vuoria vasten: violetti Hymettos —
sininen Pentelikon — kaukana tummansininen Parnes. Kermanvärisiä
auringonlaskuja: kaikki on kermanväristä, rakennukset ovat kuin
orvokinkarvaisille vuorille laskeutuneita kermanvärisiä pilviä. Harvat metsät
vuorien juurella muuttuvat ruskeiksi. Kun aurinko laskee, viriää heti voimakas
ja raitis maatuuli hehkuvalle ja usvaiselle merelle päin.
Jokailtaiseksi lempipaikakseni tulee
pieni kahvila Propylaiojen ja Herodes Atticuksen teatterin edustalla. Istun
siellä tuntikausia ja katselen värien taikamaista vaihtumista Parthenonin päädyssä.
Mitään siihen verrattavaa en ole kokenut. Painan aina välillä muutamiksi minuuteiksi
silmäni kiinni, ja kun ne avaan, on temppelin väri jälleen vaihtunut... On kuin
Parthenonia kiertäisi Jupiterin seitsemän eriväristä kuuta! Ensin on marmori
temppelin päädyssä ja pylväistössä kullankeltainen laskevan auringon säteistä,
sitten se muuttuu vaaleanpunaiseksi, sitten violetiksi, sitten kalpean vihreäksi
kuun säteiden alkaessa hiljalleen valaista, sitten kuolleen keltaiseksi kuun
säteiden vahvistuessa, ja lopulta — pimeyden tihetessä ja kuun valon
voimistuessa — valkoiseksi ja yhä hehkuvamman valkoiseksi. Etelän ilta pimenee
niin nopeasti, että joka kerran ehtii seurata tämän ihmeellisen näytelmän
kaikki vaiheet. Yhtä taikamainen on värileikki kauempana Akropoliin takana
kohoavan Hymettoksen rinteillä: ruskeasta punertavien sävyjen kautta syvään
violettiin ja lopulta kuutamoisen yötaivaan kuultavaan ja tummaan sinivihreään
väriin.
Tuhlaan viimeisiä rahojani lunastaakseni
kalliita pääsylippuja järjettömän Kreikan-matkani päämäärään: Akropoliin
näkemiseen kolmena täyden kuun yönä. Ei vain Beverley Nichols, vaan myös Ateenan
nähtävyyksien pääsymaksuista huolehtivat viranomaiset ovat näet keksineet tämän
efektin arvon.
Lumous on uskomaton. Kaikkina kolmena
täysikuun yönä vaeltaa ihmisiä sankoin massoin Akropoliille. Mutta heitä tuskin
huomaa. Näky panee jokaisen vaistomaisesti puhumaan kuiskaamalla tai istumaan
aivan hiljaa paikallaan jonkin pylvään tai marmorijärkäleen varjossa. Taikamaisinta
ehkä on niin yllättävän rosoisen ja täysin tasoittamattoman Akropoliin
kallioperän muuttuminen aivan valkeaksi ja melkein varjottomaksi. Koko vuori on
kuin suuri valkoinen pilvi tai valkoinen ruusumatto, joka keinuu ylhäällä eetterissä kuun alla. Akropoliin
harmaa, karkea kallio näyttää olevan samaa marmoria kuin Parthenon tai Erekhteion.
Marmori ei vain heijasta kuutamoa, vaan tuntuu säteilevän omaa valoaan. Hetkittäin
unohtaa koko kuun olemassaolon.
Tänne ylös ei erota ainoatakaan kaupungin valoa. Hiljaisuuskin
on täydellinen. Liikenteen kohinan kuulee vain, jos menee kaupungin kuiluun
pystysuorana putoavan kaidemuurin viereen.
Pako
Ateenasta
Herään estetisoivasta puoliunestani todelliseen jymähdykseen
sinä aamuna, jolloin Gröndahl soittaa Pireuksesta, että kaikki laivavuorot Välimerellä
on toistaiseksi peruutettu! Yritys suinpäin palata maatietä Balkanin ja Puolan
kautta olisi uhkarohkeutta, josta Gröndahl ankarasti varoittaa. Paitsi
Pariisiin olin kaiken varalta pyytänyt rahaa myös Roomaan; laivavuorojen peruutuksen
takia on pääsy Italiaankin nyt tukossa. Olen täysin kohtalon ja Gröndahlin armoilla.
Onneksi tällä ei ole muita suomalaisia huollettavanaan, joten hän lupaa yrittää
parhaansa järjestääkseen rahattomalle maanmiehelleen paluun «konsulinkyydillä»
heti, kun vain joku mahdollisuus ilmaantuu.
Kukkaro tyhjentyvänä, paluumatka kysymysmerkkinä hukutan
päivisin auringon kuumuuden kanssa kilpaa polttavan levottomuuden Parthenonin
värileikin jokailtaiseen palvontaan. Kaksi kuutamoyötä Stadionin kylmän
modernien marmorimassojen keskellä, jotka nousivat kehystämään uuden ajan
ensimmäisiä olympialaiskisoja. Paanista tunnelmaa uhkuva ilta Museoinin
kukkulalla Akropolista vastapäätä. Vuoristokasvillisuus, joka päivällä on palaneen
ruskeata, muuttuu kuutamossa syvän sinisenvihreäksi kuin merenpohjamaisema.
Jokaisen pensaan takana huohotusta ja tirskuntaa, kuin olisi yön kuumuus herättänyt
eloon kaikki faunit ja satyyrit vuosituhantisesta kohmetuksestaan… Yhtä
mytologisen kiihdyttävältä vaikuttaa kuutamossa kuninkaallisen linnan puisto
aivan kaupungin keskustassa, vaikka sen sokkeloisiin tiheikköihin kuuluu jääpalojen
helinä King George ja Grande Bretagne hotellien baareista. Ilta Kerameikoksen
hautausmaalla, jonka marmorinkeltaisista hautamuistomerkeistä lyö vastaan koko
ylevän murhemielinen kreikkalainen kuolemanrunous. Ympärillä leviävän
esikaupungin savun ja pölyn lakastuttamaa iltaruskoa vasten kohoaa korkea hautapatsas,
jota kruunaa korskuvan härän kuva.
Maailmanhistoriallinen syyskuun 1. päivä 1939: Saksa hyökkää Puo1aan… Kaikki muistikuvat ensimmäisen
maailmansodan syntymisestä kieppuvat päässäni. Verinen eurooppalainen
elonkorjuu alkaa taas... Mitä tulee Suomi tekemään — Suomi, josta en yli
kolmeen kuukauteen tiedä oikeastaan mitään? Mitä tulee Neuvostoliitto tekemään?
Mitä Ranska, mitä Englanti? Kaiken sekasorron keskellä käväisee mielessäni
helpotuksen tunne siitä, etten lähtenyt yrittämään paluuta Itä-Euroopan kautta.
Missähän kurimuksessa olisinkaan tällä hetkellä? Jospa vain jollain tavalla
pääsisin Ranskaan saakka! Täältä käsin katsottuna Pariisi tuntuu melkein
kotimaalta. Kaikenlaiset huhut kiertävät. Puhutaan Mussolinin sotaan liittymisestä
ja Turkin mobilisaatiosta. Viime mainittu tieto ei voi olla hymyilyttämättä,
kun muistan sikäläiset sotilaat. Vähemmän miellyttävä on havainto, että minua
pidetään saksalaisena ja että kohtelu on muuttunut huomattavasti kylmemmäksi.
Fatalistisen rauhallisuuteni ja turismivimmani jakavat muutamat
englantilaiset missit, joiden kuivettuneita olemuksia ei sodan uhka vähääkään
pysty kohentamaan. Toistahan on kuitenkin olla rauhallinen tämän hetken
Ateenassa tietäessään olevansa suurvallan kansalainen!
Ateenan taidemuseon antiikkikokoelmat eivät herätä lainkaan
yhtä voimakasta vaikutelmaa kuin Istanbulin museon kreikkalaiset osastot. Ne
ovat liian hyvässä järjestyksessä, liian uudenaikaisessa ympäristössä;
kirpaiseva vaikutelma Idän ja Lännen välisestä jännityksestä ei täällä leiju
ilmassa. On kuin joisi raikasta vettä katkeran huumaavan, itämaisen yrttijuoman
jälkeen. Koko uusi Ateena on toivottoman yksitoikkoista, suorastaan ikävää.
Hämmästyttävää on todeta myös ihmisten arkinen ulkonäkö. Mitään »kreikkalaista»
kauneustyyppiä ei katujen vilinässä etsimälläkään tapaa. Yleinen sekaverisyys
on silmiinpistävä. Vanha kreikkalainen ihannetyyppihän olikin oikeastaan kotoisin
Välimeren saarilta ja vaaleatukkainen. Muistan kaikki hitleriläiset teoriat
vaaleaverisistä kreikkalaisista, »arjalaisista».
Lykabettoksen korkealta, kekomaiselta vuorelta hallitsee upouusi
ilmatorjuntakonekivääri kaupunkia.
Gröndahl
soittaa selvästi vapautuneena ja ilmoittaa saaneensa järjestetyksi minulle
paikan »Andros» -laivaan, jonka Ranskan hallitus on lähettänyt hakemaan
Kreikassa oleskelevia ranskalaisia. — Viimeisenä iltana istun Gröndahlin kanssa
kuumuutta huokuvassa, kuutamoisessa yössä Pireuksessa, juoden pihkalta maistuvaa
rezinaa Taverna Vasilenan katubaarissa.
Kovaääniset kiljuvat uutisia… Satamatyöläiset väittelevät ja riitelevät kiihoittuneina,
ja tavernan isäntä, Gröndahlin tuttu, käy ehtimiseen pöydässämme politiikkaa
puhumassa. Gröndahl itse on masentunut. Hänellä on sama tunne kuin
Tammilehdolla Istanbulissa: hän jää tänne kuin loukkuun.
Lähtö Kreikasta 2.9. Satamassa odottavan »Androksen» ympärillä
vallitsee mekastus ja melu. Tulli ei paljonkaan välitä pakolaisten tavaroista.
Päivä on hehkuvan kuuma. Lähtö myöhästyy pari tuntia. Merkki on jo annettu, mutta
vieläkään ei ranskalainen alus irtaudu laiturista. Ihmettelyä ja levottomuutta…
Myöhästyminen saa selityksensä, kun laiturille vihdoin suurella tohinalla
saapuu hieno vallasnainen koirineen, kapsäkkeineen ja lukuisine saattajineen.
Sota on jo kuohuttanut intohimoja: nainen otetaan vaataan vihellyksin ja pilkkahuudoin.
Matkalaukkujen nimilapusta näen: Comtesse de Landsberg. […]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti